Suomalaisia elokuvia- ja tv-sarjoja ei tee kukaan muu kuin me suomalaiset itse. Ilman julkista tukea kotimaiset katsojamagneetit olisivat jääneet tekemättä ja elokuvateattereilta lipputulot saamatta. On lohdullista, että tässä julkisen talouden kurimuksessa hallitus kykeni nyt pienentämään elokuvasäätiöön kohdistuvan leikkauksen 5,5 miljoonaan aiemman linjatun 7,8 miljoonan sijaan.
Toivon toki, että summa pienenee tuostakin. Kuten olen aiemmin julkisesti todennut: ymmärrän ne kerrannaisvaikutukset ja iskut, mitä leikkauksista alalle seuraa ja niistä olen puhunut. Samaan hengenvetoon voi kysyä, tuleeko kaikki leikkaukset kohdentaa sisältöihin, olisiko tässä elokuvasäätiön syytä tarkastella kriittisesti myös omaa kulurakennettaan ja eri tukimuotoja? Kotimaiset tv-sarjat saavat suhteellisen vähän tai ei ollenkaan tukea ja nekin ovat osa kotimaista kulttuuria.
Toivon myös, ettei elokuvasäätiö ja av-tuotantoyhtiöiden edunvalvonta- ja tekijänoikeusyhdistys APFI heräisi eloon vasta, kun Suomessa puhutaan budjettileikkauksista tai av-tuotantokannustimen pienentämisestä.
Kotimainen elokuva- ja tv-tuotanto on kulttuurinen liima. Mutta se on paljon muutakin: vahvasti työllistävä ja veroeuroja kerryttävä ala. Miten ihmeessä alan edunvalvonta ei ole onnistunut vääntämään rautalangasta kaikille sitä, että valtio saa euron panostuksella 1,2 euron tuotot?
On hienoa, että ohjaajat ja näyttelijät nousevat barrikadeille, vaikkei sen pitäisikään olla heidän tehtävänsä. Ei, jos toimialan edunvalvojat tekisivät työnsä.
Irlannissa alan järjestöt lobbaavat päätyönään av-tuotantokannustinta, joka on tällä hetkellä lähes 130 miljoonaa euroa vuodessa. Suomessa summa on vaatimattomat 10 miljoonaa euroa, mikä on valitettavaa, koska kannustin maksaa itsensä reilusti takaisin ja työllistää.
Edes se ei ole mennyt perille, että elokuvasäätiön kautta jaettava tuki on elokuvalaissa säädettyä kulttuurin perusrahoitusta – ei yritystukea. Kyse on projektituesta, jonka myöntämisen jälkeen muutkin rahoittajat lähtevät mukaan.
On tärkeää kirkastaa sekin, että Euroopassa elokuvakulttuuria tuetaan massiivisesti. Tulokset näkyvät niin valkokankaalla kuin kansantaloudessa. Ranska, Saksa ja Iso-Britannia ovat suurimmat tukijat absoluuttisina euroina. Norja, Tanska ja Islanti taas loistavat tuki per asukas – vertailussa.
Saksa, Espanja ja Italia tarjoavat sekä kansallisia että alueellisia tukia, joiden mittakaava vetää hiljaiseksi. Iso-Britannia ja Irlanti ovat rakentaneet Euroopan kilpailukykyisimmän verokannustimen, joka on tehnyt Lontoosta ja Dublinista Hollywoodin kakkoskodin.
Suomessa järjestelmä on pieni, pirstaleinen ja altis poliittisille tuulille. Elokuvasäätiön budjetti on pyörinyt noin 26 miljoonassa eurossa – samaan aikaan kun Ranska käyttää satoja miljoonia ja Norja satsaa lähes kymmenkertaisesti per asukas.
Nyt alan tulisi olla jo kiireesti lobbaamassa AVSM-direktiivin puolesta, jotta prosentti ei jää Suomessa liian alhaiseksi ja sitä kautta tuki kotimaiselle tuotannolle vaatimattomaksi. Direktiivin kautta kansainväliset suoratoistotoimijat kuten vaikkapa Netflix velvoitetaan osallistumaan meilläkin kotimaisen sisällön rahoitukseen. Ranskassa suoratoistotoimijat joutuvat käyttämään noin 20–25 prosenttia nettoliikevaihdostaan ranskankielisten av-sisältöjen tukemiseen, miksi Suomi tyytyisi vähempään?
AV-alan on aika tehdä pitkäntähtäimen julkinen tiekartta, joka rakentuu alan koulutuksesta, tuotantotuista ja -kannustimesta, kansainvälisestä kilpailukyvystä, markkinaehtoisista investoinneista, BKT-vaikutuksista ja verotuottojen arviosta. Vain tällainen kokonaisuus tekee AV-alasta uskottavan ja vakavasti otettavan kasvualan – mitä se todella on!
